Feelings about feelings.

Onpas kirjoitelusta aikaa. Nyt juon kahvia ja istun.. Istun ja mietin. Aamu on alkanut sekavissa tunnelmissa, yöllä näkyi taas pelottavia unia, mutta silti tuntuu kovin tehokkaalta jotenkin. Mikään ei ole pielessä. Huomenna olen synttärityttönä ja sekin nostaa mieltä. Ei muuten, mutta se fiilis siinä päivässä riittää jo antamaan hyvää mieltä.

Viimekerran jälkeen on hommat heittäneet kovasti häränpyllyä. Hyvällä, mutta myös oudolla tavalla. Mietin että mennyt vuosi on ollut melkomoista myllerrystä tämän tytön elämässä ja nyt on se aika kun hommat hieman tasoittuu ja juttuihin löytyy ratkaisut omalla painollaan. Vielä on selvittämättömiä asioita, mutta tällähetkellä luotan niiden lutviutuvan ja kehotan itseäni olemaan miettimättä liikaa. Kesä kulkee suunnitelmatta. Se saa tuoda, mitä sitten on tuodakseen. Huokaisen ja pohdin, että onpas jonkinasteisesta henkisestä väsymystilasta huolimatta kovin lämpöinen ja lupsakka olo. Ei liian painava, muttei liian kepeäkään. Nyt ei taida irrota hirveästi syvällisiä tarinointeja. Ajattelin vain purkaa tuntoja ja kirjoittamisen hinkua hiukkasen ja samalla päivitellä hiljaisemmin alkanutta blogia. Kaadan mottiin lisää kahvia ja muistelen lukuisia aamukahveja kotona, omalla kämpillä, ystävien luona ja muualla.. Kuinka sitä elääkään omissa muistoissaan.. Kaikki muuttuu ja käy omaa rataansa kokoajan. Elämä rullaa ja jotkin asiat vahvistuu, kulkien siinä mukana. Toiset jää jalkoihin ja unohtuu. Sitten on myös ne omat asiat, jotka tekee meistä meidät. Joskus niistä pitää kiinni liiankin kovasti ja se estää ehkä muuttumisen hyvään suuntaan. Meinaan tässä nyt sitä että toisinaan tuntuu jonkun (ehkä kipeänkin asian) olevan jonkinmoinen tukipilari omalle itselle. Se saattaa olla asia, josta kaiken järjen mukaan olisi parempi päästä eroon, mutta joka kauan on määrittänyt ihmiselle itselleen jotai hänestä.

Itse tunnistan muutaman sellaisen asian sydämmeltäni.

Tällaisista asioista on vaikeaa päästää irti ja niinkuin eräs viisas henkilö sanoi: "Kun ihminen on ollut kiinni jossain asiassa kauan, on hänen siitä irti päästäkseen saatava jotain tilalle. Muuten jää tyhjyys." Noita sanoja miettineenä pohdin ihmisen itsensä haurautta ja tunteikkuutta. Jollei kuuntele tarpeeksi omia tuntemuksiaan ja analysoi itseään every now and then, voi aiheuttaa vahinkoa itselleen. Välillä pitää pysähtyä ja hiljentyä. Kuunnella itseään ja miettiä oman olemisensa syvimpiä juttuja.

Joistain asioista on osattava luopua, joistain on hyvä pitää kiinni.
Joskus täytyy muuttua ja joskus päästää irti.
Aina ei muutoksen tarvi tapahtua ympäröivässä maailmassa,
vaan ainoastaan omassa ajattelussa.

Katselkaa asioita eri kanteilta (..ja tämä pätee sitten KAIKKEEN). Maailma ei ole mustavalkoinen, eikä asiat välttämättä semmoisia, kuin ensikatsomalla näyttää.

Katsokaa toisen ja kolmannenkin kerran, mitä ikinä katsottekin.

Totuus.

Mietinpäs taas (ylläri) ja tämä on harmittava tosiseikka, ettei ihmiset vaan enää näe toisiaan. Kuinka paljon meissä kaikissa (tai ainakin useimmissa) on enemmän ihmistä pinnan alla, kuin siinä nähtävissä.. Juttutuokio ihan kahdenkesken teekupposen äärellä kotona, tai vain jossain hiljasessa paikassa voi paljastaa jonkun aivan toiseksi, kun siitä olisi ikinä huomannutkaan ilman sellasta oikeaa silmiin katsomista. Ihmisillä on niin monet eri kasvot.. Yleensä ne on kasvot, jotka peittää kivut, murheet ja pelot. Sellaiset "perus hei-moi" kasvot. Ketään ei pitäisi leimailla niiden kasvojen perusteella. Ne voi olla yllättävänkin hauraat. Tapa selvitä normaalista päivästä. Tapa pitää itsensä kasassa, mukana toimimassa. Kuinka harvoin joku kysyy toiselta oikeasti "Mitä kuuluu?" Kuinka harvoin joku ihan oikeasti haluaa kuulla toista ja ottaa harteillensa hieman tämän taakoista. Näinä päivinä ihmisillä tuntuu olevan liian kiire ja "Aivan siis liikaa hei omiakin murheita!" Toinen murenee vieressä. Näkyy merkkejä halkemista, jotka on kohta liian suuria korjattaviksi. Toisilla meistä on onneksi paljon ystäviä ja läheisiä, mutta älkää ikinä erehtykö pitämään niitä itsestäänselvyyksinä ja jotenkin yleisenä ominaisuutena jokaiselle, sillä näin ei ole. Miksi ihmiset pelkää ottaa osaa toisen vaikeuksiin? Tuntuu ettei nykyihminen halua sotkeutua mihinkään negatiiviseen, aivan kuin se voisi tarttua. Itse koitan kysellä miltei tahallani kanssaihmisiltäni kuulumisia välillä, mutta myönnettäkööt että välillä ujottaa. Silti yritän olla tukena kaikille jotka sellaista tässä lähipiirissä tarvii, ja toivon että voin olla avuksi ja saada sen leuan nousemaan edes vähäsen. Ehkä se huolenpito tulee jossainvaiheessa takaisinpäin.. Tai sitten ei, mutta ei se niin justiinsa ole. Kukaan ei meistä huolta pidä, ellei me toinen toisistamme. Joskus täytyy oikeasti pysähtyä kun hetken vilahtaa murheentapainen ja katsoa silmiä syvemmälle, hymyn tuolle puolen ja miettiä mahtaako ne kasvot hymyilläkään niin paljoa silloin, kun kukaan ei katso. 

Miettikää vain, kuinka useasti näette ihmiset ympärillänne ja kuinka paljon oikeasti tunnette kanssaihmisiänne. Joskus kysymys "Mitä kuuluu?" ja oikea kiinnostus toisen kuulumisiin voi pelastaa tämän aamun, päivän, jaksamisen tai joskus paljon enemmänkin.

Ikävä fiilistelyä

Istahdan alas ja katson ulos ikkunasta. Sen toisella puolella avautuu näkymä muiden talojen kattojen yli. Lunta pyryttää sakeana verhona. Taustalla näkyy tiilisten savupiippujen, antennien ja lehdettömien koivunlatvusten harmaita siluetteja. Maisema on kuin suoraan lasten kuvakirjasta. Kaunis ja tunnelmallinen, lähempänä taivasta, oma maailmansa kattojen yläpuolella. Poissa maan pinnalta, jossa ihmiset tarpovat eteenpäin sukat märkänä ja autoilijat tuskailevat liukkailla.

Ikkunalaudalla kimmeltävät yhä kellertävänvaloiset jouluvalot, joita en ole vielä halunnut kerätä pois. Ne yhdessä harmaan maiseman kanssa tuovat mieleen pohjoisen.. Toisen kotoseudun. Kirpeät pakkaset.. Lumen narskumisen kengän alla, tunnelman ja tuoksun. Siellä mikään ei ole melkein.

Lumisade yltyy ja hidastuu. Hiutaleet kasvavat pienenpienistä hitusista isoiksi lapasiksi, jotka pyörteilevät mukavan näköisenä räystään lomassa. Hetken kauneus saa sydämen jättämään väliin lyöntejä, mutta sykkimään silti entistä voimakkaammin, hymyilemään. 

Musiikki vaihtaa ajatukset talvihaaveista kesään. Viimekesän hetket auringon kuumentamalla satamalaiturilla ja paahteiset illat pikkukaupungin tyhjällä kadulla. Ilma tuoksuu maalle ja vehreydelle. Tuulenvire nostattaa pölyä ja pyörittää sitä mukanaan. Se on niin lämpöinen, että tuntuu iholla miltei kosketuksena. En osaa päättää kummasta pitäisin enemmän.. Talven taianomaisesta kirpeydestä, kirkkaista loputtomista yötaivaista ja avaruuden kohinasta yläpuolella. Vai hetkestä ennen lämpimän kesäsateen lankeamista janoiseen maahan. Linnut hiljenevät, tuuli laantuu. Kaikki pysähtyy jännittyneenä odottamaan, kunnes muutama pisara muuttuu sekunneissa kaatosateeksi. Se huuhtoo teitä ja luontoa, viilentää paahteen pois, antaen kaiken huokaista. Ja sitten ukkonen.. Katsella kuistilla, kuinka massiiviset myrskypilvet vyöryvät sinisen taivaan peitoksi, kumean jyrinän vavisuttaessa maata. 

Kumpaakaan en vaihtaisi.

Howdy!

Tämä on siis tuore blogini jatkoksi epämääräiselle päiväkirjakirjoittelulle, mitä olen harrastanut muuan sivustolla. Uusia merkintöjä ei tule olemaan säännöllisesti, mutta uusien juttujen kypsyessä pyrin laittamaan niitä ylös ja niinollen tänne esille.. 

Juttuni ovat vain yhden ihmisen mietintöjä, juttuja, haaveiluja ja mielipiteitä, eivät mitään maailmaa kaatavaa/erityisesti jollekulle osoitettua kommenttia. Toivon niiden lähinnä avartavan jokapäiväistä huomiointia, herättävän ajatuksia, ehkä kysymyksiäkin itselle, sekä mielenkiintoa meitä kaikkia ympäröiviin seikkoihin. 

Viihtykää!