Totuus.

Mietinpäs taas (ylläri) ja tämä on harmittava tosiseikka, ettei ihmiset vaan enää näe toisiaan. Kuinka paljon meissä kaikissa (tai ainakin useimmissa) on enemmän ihmistä pinnan alla, kuin siinä nähtävissä.. Juttutuokio ihan kahdenkesken teekupposen äärellä kotona, tai vain jossain hiljasessa paikassa voi paljastaa jonkun aivan toiseksi, kun siitä olisi ikinä huomannutkaan ilman sellasta oikeaa silmiin katsomista. Ihmisillä on niin monet eri kasvot.. Yleensä ne on kasvot, jotka peittää kivut, murheet ja pelot. Sellaiset "perus hei-moi" kasvot. Ketään ei pitäisi leimailla niiden kasvojen perusteella. Ne voi olla yllättävänkin hauraat. Tapa selvitä normaalista päivästä. Tapa pitää itsensä kasassa, mukana toimimassa. Kuinka harvoin joku kysyy toiselta oikeasti "Mitä kuuluu?" Kuinka harvoin joku ihan oikeasti haluaa kuulla toista ja ottaa harteillensa hieman tämän taakoista. Näinä päivinä ihmisillä tuntuu olevan liian kiire ja "Aivan siis liikaa hei omiakin murheita!" Toinen murenee vieressä. Näkyy merkkejä halkemista, jotka on kohta liian suuria korjattaviksi. Toisilla meistä on onneksi paljon ystäviä ja läheisiä, mutta älkää ikinä erehtykö pitämään niitä itsestäänselvyyksinä ja jotenkin yleisenä ominaisuutena jokaiselle, sillä näin ei ole. Miksi ihmiset pelkää ottaa osaa toisen vaikeuksiin? Tuntuu ettei nykyihminen halua sotkeutua mihinkään negatiiviseen, aivan kuin se voisi tarttua. Itse koitan kysellä miltei tahallani kanssaihmisiltäni kuulumisia välillä, mutta myönnettäkööt että välillä ujottaa. Silti yritän olla tukena kaikille jotka sellaista tässä lähipiirissä tarvii, ja toivon että voin olla avuksi ja saada sen leuan nousemaan edes vähäsen. Ehkä se huolenpito tulee jossainvaiheessa takaisinpäin.. Tai sitten ei, mutta ei se niin justiinsa ole. Kukaan ei meistä huolta pidä, ellei me toinen toisistamme. Joskus täytyy oikeasti pysähtyä kun hetken vilahtaa murheentapainen ja katsoa silmiä syvemmälle, hymyn tuolle puolen ja miettiä mahtaako ne kasvot hymyilläkään niin paljoa silloin, kun kukaan ei katso. 

Miettikää vain, kuinka useasti näette ihmiset ympärillänne ja kuinka paljon oikeasti tunnette kanssaihmisiänne. Joskus kysymys "Mitä kuuluu?" ja oikea kiinnostus toisen kuulumisiin voi pelastaa tämän aamun, päivän, jaksamisen tai joskus paljon enemmänkin.

Ikävä fiilistelyä

Istahdan alas ja katson ulos ikkunasta. Sen toisella puolella avautuu näkymä muiden talojen kattojen yli. Lunta pyryttää sakeana verhona. Taustalla näkyy tiilisten savupiippujen, antennien ja lehdettömien koivunlatvusten harmaita siluetteja. Maisema on kuin suoraan lasten kuvakirjasta. Kaunis ja tunnelmallinen, lähempänä taivasta, oma maailmansa kattojen yläpuolella. Poissa maan pinnalta, jossa ihmiset tarpovat eteenpäin sukat märkänä ja autoilijat tuskailevat liukkailla.

Ikkunalaudalla kimmeltävät yhä kellertävänvaloiset jouluvalot, joita en ole vielä halunnut kerätä pois. Ne yhdessä harmaan maiseman kanssa tuovat mieleen pohjoisen.. Toisen kotoseudun. Kirpeät pakkaset.. Lumen narskumisen kengän alla, tunnelman ja tuoksun. Siellä mikään ei ole melkein.

Lumisade yltyy ja hidastuu. Hiutaleet kasvavat pienenpienistä hitusista isoiksi lapasiksi, jotka pyörteilevät mukavan näköisenä räystään lomassa. Hetken kauneus saa sydämen jättämään väliin lyöntejä, mutta sykkimään silti entistä voimakkaammin, hymyilemään. 

Musiikki vaihtaa ajatukset talvihaaveista kesään. Viimekesän hetket auringon kuumentamalla satamalaiturilla ja paahteiset illat pikkukaupungin tyhjällä kadulla. Ilma tuoksuu maalle ja vehreydelle. Tuulenvire nostattaa pölyä ja pyörittää sitä mukanaan. Se on niin lämpöinen, että tuntuu iholla miltei kosketuksena. En osaa päättää kummasta pitäisin enemmän.. Talven taianomaisesta kirpeydestä, kirkkaista loputtomista yötaivaista ja avaruuden kohinasta yläpuolella. Vai hetkestä ennen lämpimän kesäsateen lankeamista janoiseen maahan. Linnut hiljenevät, tuuli laantuu. Kaikki pysähtyy jännittyneenä odottamaan, kunnes muutama pisara muuttuu sekunneissa kaatosateeksi. Se huuhtoo teitä ja luontoa, viilentää paahteen pois, antaen kaiken huokaista. Ja sitten ukkonen.. Katsella kuistilla, kuinka massiiviset myrskypilvet vyöryvät sinisen taivaan peitoksi, kumean jyrinän vavisuttaessa maata. 

Kumpaakaan en vaihtaisi.

Howdy!

Tämä on siis tuore blogini jatkoksi epämääräiselle päiväkirjakirjoittelulle, mitä olen harrastanut muuan sivustolla. Uusia merkintöjä ei tule olemaan säännöllisesti, mutta uusien juttujen kypsyessä pyrin laittamaan niitä ylös ja niinollen tänne esille.. 

Juttuni ovat vain yhden ihmisen mietintöjä, juttuja, haaveiluja ja mielipiteitä, eivät mitään maailmaa kaatavaa/erityisesti jollekulle osoitettua kommenttia. Toivon niiden lähinnä avartavan jokapäiväistä huomiointia, herättävän ajatuksia, ehkä kysymyksiäkin itselle, sekä mielenkiintoa meitä kaikkia ympäröiviin seikkoihin. 

Viihtykää!